Kohti pohjoismaista rajayhteistyötä

Pohjoisen länsirajan ylittävä toiminta ja sen sääntely Suomen itsenäistymisestä sotienjälkeiseen aikaan

Abstrakti

Artikkelissa analysoidaan Suomen ja Ruotsin välisen pohjoisen rajan ylittävää toimintaa ja sitä koskevaa sääntelyä Suomen itsenäistymisestä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Ajan kuluessa tapahtuvaa muutosprosessia tarkastellaan soveltaen diakronista analyysiä. Valtioiden rajat ylittävä toiminta kytkeytyy yleensä laajempaan kuin vain alueelliseen tai paikalliseen kontekstiin. Tämän vuoksi on tärkeää kytkeä ajanjakson kansainväliset ja kansalliset kehityskulut Suomen ja Ruotsin välisen rajan ja sitä koskevan sääntelyn muotoutumiseen. Artikkelissa niin ihmisyhteisöt kuin suvereenit valtiot rajoineen ja sääntelyineen nähdään osina sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta. Kun rajaa tarkastellaan pelkän staattisen oikeudellisen tosiasian sijaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kattavan historiallinen ymmärrys on olennaisen tärkeää.

Artikkelissa esitetään, että rajojen historiallinen kehitys ei ole suoraviivainen ja ennalta määrätty vaan moniulotteinen prosessi, jossa eri kehityskulut voivat tapahtua eritahtisesti ja erisuuntaisesti: samanaikaisesti jotkin kehityskulut voivat madaltaa rajaa ja toisen tehdä sitä korkeammaksi. Lainsäädäntö ja muut normit ovat tekijöitä, jotka ohjaavat rajan olemusta, mutta ovat samaan aikaan ilmentymiä laajemmista poliittisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista muuttujista, jotka muodostavat sosiaalista todellisuutta. Tämä artikkeli kattaa historiallisen kehityskulun kahden murroskauden välillä, jotka on usein määritelty kansallisvaltiollisesta näkökulmasta. Artikkelissa esitetään, että Suomen itsenäistyminen kokonaistason muutoksena ei tuonut Suomen autonomian aikaan verrattuna olennaista muutosta käytännön tason toimintaan tai sääntelyyn Suomen ja Ruotsin välisellä pohjoisella rajalla.

Suomen ja Ruotsin väliset valtiolliset suhteet olivat Suomen itsenäistymisen jälkeen aallonpohjassa esimerkiksi vakavien Ahvenanmaata koskevien aluekiistojen vuoksi. Myös joissain suomalaispiireissä nousi vaatimuksia siirtää Suomen ja Ruotsin välistä rajaa lännemmäksi, jotta väitetysti sorrettu Ruotsin puolen Tornionlaakson suomenkielinen vähemmistö olisi voitu jälleenyhdistää yhteen kansakuntaan. Vastaitsenäistyneille valtioille tyypillisesti Suomessa oli tarvetta itsemäärittelyyn, joka suurelta osin perustui kaksinapaisten vastakohtaisuuksien rakentamiseen Suomen naapurimaihin. Toisaalta Ruotsissa oli tiettyä kyynisyyttä Suomen itsenäisyyden kestävyyttä kohtaan. Valtiotason kiistoista huolimatta alueen tavalliset ihmiset säilyttivät perinteiset, usein sukulaisuussuhteisiin perustuvat rajan ylittävät yhteytensä. Osittain sen mahdollisti sääntely, joka myös Suomen itsenäistymisen jälkeen takasi raja-alueen asukkaille erityisoikeuksia rajan yli liikkumiseen ja tavaroiden kuljettamiseen. Suomen ja Ruotsin rajaviranomaiset jatkoivat myös yhteistyötään, joka perustui muodollisten säädösten sijaan herrasmiessopimuksiin ja vastavuoroisuuteen. Yhteinen pohjoismainen oikeuskulttuuri osaltaan edisti käytännönläheistä yhteistoimintaa erityisesti pyrkimyksissä torjua salakuljetusta. Myös valtiot pystyivät sopimaan rajavesistöjen kalastus- ja uittokäytäntöjen jatkamisesta sellaisina, kuin ne oli peritty ajalta, jolloin Ruotsin sopijapuoli Venäjän keisarikunta.

Pohjoismaiden lähentyminen alkoi tapahtua 1930-luvun taitteessa, kun Euroopan turvallisuusympäristö heikkeni. Yhteistyö johti muun muassa pohjoismaisen matkakorttijärjestelmän käyttöönottoon, mikä helpotti rajanylittämistä myös Suomen ja Ruotsin välisellä rajalla. Lisäksi Suomella ja Ruotsilla oli kahdenvälisiä korkean tason tavoitteita lisätä virallista rajan ylittävää yhteistyötä, mutta toinen maailmansota viivästytti niiden toteutumista. Sota-aikanakaan Suomen luoteisrajan asukkailta ei otettu pois heidän erityisoikeuksiaan ylittää Ruotsin raja, vaikka Suomi oli tuohon aikaan tiukasti hallinnoitu maa.

Pitkä poikkeusaika päättyi 1940-luvun lopulla ja suurin osa sota-ajan sääntelystä poistettiin. Aikakausi merkitsi läntisen integraation ja pohjoismaisen yhteistyön kukoistuskauden alkua. Kuitenkin Suomen liikkumatila oli rajallinen ja sen suvereniteetti uhattuna tiukentuneet sopimusperustaisen neuvostovaikutuksen vuoksi. Tämä teki pohjoismaisten ja erityisesti Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden tiivistämisestä Suomelle äärimmäisen tärkeän tasapainottavan elementin ja kasvatti pohjoisen rajaseudun geopoliittista merkitystä.